Pelko takaraivossa
Belgiassa 2 lasta katosi taannoin - Belgia ei ole kaukana. On se kuitenkin sen verran kaukana, ettei meitä koske. Puoli Eurooppaa uutisoi, mutta - se ei koske meitä.
Sitten osui silmiin uutinen täkäläisestä päällekarkaajasta. Matelijanaivoni raksuttivat, että a) pitääpä taas muistuttaa jälkikasvua, että tuntemattomien seuraan ei lähdetä vaikka mitä väittäisivät b) ei pidä pelotella lapsia. Takaraivossa ei monta aivosolua ole, mutta kyllä ne ympyrää osasivat kiertää. Tässä pari päivää uutisia kahlattuani löysin tänään toisen samasta aiheesta: geenitestit todistivat, että noin 12-vuotiaiden tyttöjen kimppuun 24.5. ja 13.6. käynyt tyyppi on yksi ja sama. Sijoitumme suunnilleen puoliväliin ko. paikkoja. Toinen tapaus sattui metsässä ("tuletko auttamaan, koirani karkasi jonnekin tuonne") ja toinen kotona ("kerään rahaa sirkuksen hyväksi, saanko käydä vessassa").
Tässä sitä sitten ollaan: kesä on mitä kaunein, asumme hoidetun Kaupunginmetsän laidalla. Asvaltoidut pyörätiet ja maauimala lähellä. Esikoinen sai tänään uuden polkupyörän, ja metsäteillä ei saa ajaa autolla, niin että siellä olisi turvallista ajella kaikilla 18 vaihteella -
- olisi, jos olisi. Mutta kun ei olekaan.
Kukaan ei missään ole täysin turvassa, minähän sen tiedän. Eniten pahoinpitelyjä niin aikuisille kuin lapsille sattuu kotioloissa. Eniten onnettomuuksia kotona tai kotinurkilla. Jos antautuu pelon valtaan, saa pelätä vaikka olisi sähköistettyä piikkilankaa ja vartiokoiria ja muurattu bunkkeri.
Pakko se silti oli langettaa rajoitettu liikkumavapaus: yksin ei mennä metsään, ja kaksinkaan ei ilman eri ilmoitusta. Ovea ei avata, elleivät vanhemmat ole kotona. Ja uskaltaako tässä enää edes kauppaan tallustaa niin, että lapset jäisivät yksin kotiin? Onneksi en vielä käy töissä kodin ulkopuolella...
Meille tämä rajoitettu elämä on väliaikaista. Moni elää pelon kanssa pysyvästi. Enkä nyt jaksa alkaa luetella kaikkia maailman kamaluuksia - mietiskelen vain sitä, miten kaltaisemme voisivat pelätä vähän vähemmän. Miksei tyttöjä opeteta puolustautumaan? En minä halua, että lapseni harjoittelevat tappelua kadulla/pihalla. Haluaisin itsepuolustuskurssin, jossa neuvotaan, miten ei jouduta paniikkiin; miten kurkusta lähtee kovin huuto; mihin kohtaan kannattaa yrittää raapia/purra/potkia, jotta hyökkääjään jää edes jälkiä. Ennen kaikkea, miten voi elää pelkäämättä.
Suuri apu on siitäkin, kun ottaa tavakseen ettei kuljeskele yksin. Yksinolo on toki ihanaa aina joskus, mutta seurassakin on kivaa. Toista voi pyytää saattamaan, kaverin vanhempia voi pyytää saattamaan, puhumattakaan omista vanhemmista. Peloissaan kuljeskelu on paljon paljon vaarallisempaa, kuin äkkiseltään uskoisi, sillä pelko rampauttaa koko ihmisen. Pelokas ihminen muuttuu araksi, ja arka ihminen vammautuu henkisesti...
Sitten osui silmiin uutinen täkäläisestä päällekarkaajasta. Matelijanaivoni raksuttivat, että a) pitääpä taas muistuttaa jälkikasvua, että tuntemattomien seuraan ei lähdetä vaikka mitä väittäisivät b) ei pidä pelotella lapsia. Takaraivossa ei monta aivosolua ole, mutta kyllä ne ympyrää osasivat kiertää. Tässä pari päivää uutisia kahlattuani löysin tänään toisen samasta aiheesta: geenitestit todistivat, että noin 12-vuotiaiden tyttöjen kimppuun 24.5. ja 13.6. käynyt tyyppi on yksi ja sama. Sijoitumme suunnilleen puoliväliin ko. paikkoja. Toinen tapaus sattui metsässä ("tuletko auttamaan, koirani karkasi jonnekin tuonne") ja toinen kotona ("kerään rahaa sirkuksen hyväksi, saanko käydä vessassa").
Tässä sitä sitten ollaan: kesä on mitä kaunein, asumme hoidetun Kaupunginmetsän laidalla. Asvaltoidut pyörätiet ja maauimala lähellä. Esikoinen sai tänään uuden polkupyörän, ja metsäteillä ei saa ajaa autolla, niin että siellä olisi turvallista ajella kaikilla 18 vaihteella -
- olisi, jos olisi. Mutta kun ei olekaan.
Kukaan ei missään ole täysin turvassa, minähän sen tiedän. Eniten pahoinpitelyjä niin aikuisille kuin lapsille sattuu kotioloissa. Eniten onnettomuuksia kotona tai kotinurkilla. Jos antautuu pelon valtaan, saa pelätä vaikka olisi sähköistettyä piikkilankaa ja vartiokoiria ja muurattu bunkkeri.
Pakko se silti oli langettaa rajoitettu liikkumavapaus: yksin ei mennä metsään, ja kaksinkaan ei ilman eri ilmoitusta. Ovea ei avata, elleivät vanhemmat ole kotona. Ja uskaltaako tässä enää edes kauppaan tallustaa niin, että lapset jäisivät yksin kotiin? Onneksi en vielä käy töissä kodin ulkopuolella...
Meille tämä rajoitettu elämä on väliaikaista. Moni elää pelon kanssa pysyvästi. Enkä nyt jaksa alkaa luetella kaikkia maailman kamaluuksia - mietiskelen vain sitä, miten kaltaisemme voisivat pelätä vähän vähemmän. Miksei tyttöjä opeteta puolustautumaan? En minä halua, että lapseni harjoittelevat tappelua kadulla/pihalla. Haluaisin itsepuolustuskurssin, jossa neuvotaan, miten ei jouduta paniikkiin; miten kurkusta lähtee kovin huuto; mihin kohtaan kannattaa yrittää raapia/purra/potkia, jotta hyökkääjään jää edes jälkiä. Ennen kaikkea, miten voi elää pelkäämättä.
Suuri apu on siitäkin, kun ottaa tavakseen ettei kuljeskele yksin. Yksinolo on toki ihanaa aina joskus, mutta seurassakin on kivaa. Toista voi pyytää saattamaan, kaverin vanhempia voi pyytää saattamaan, puhumattakaan omista vanhemmista. Peloissaan kuljeskelu on paljon paljon vaarallisempaa, kuin äkkiseltään uskoisi, sillä pelko rampauttaa koko ihmisen. Pelokas ihminen muuttuu araksi, ja arka ihminen vammautuu henkisesti...
posted by Mari at 12:06 ap.
3 comments
