Pyrskäyksiä
Ensinnäkin tietenkin naurunpyrskäyksiä. Nauru rentouttaa ja piristää yhtaikaa. Kunnon naurun jälkeen on virkeämpi olo, mutta samalla ajatukset kulkevat soljuvammin. Onneksi riittää aihetta nauruun sekä kotona etät töissä.
Toisekseen työpurskeita. Eilen kävi harvinainen lipsahdus - stressikerroin ylitti jonkin epämääräisen rajan ja sain kamalan päänsäryn. Sen lisäksi selkä meni jumiin.
Siinä tilanteessa auttaa hiukan, kun tuntee itsensä: tietää ettei kyse ole sairaudesta, eivätkä selän lihakset vaadi kahden viikon sairaslomaa tai fysioterapiaa. Minulla kun stressi purkautuu ensisijaisesti fyysisesti kipuna. Takana ovat ne nuoruusvuodet, jolloin vatsa oli kipeä. Nykyisin kipu iskee puukkona lapaluiden väliin tai puristuu ohimoon. Tällä kertaa päätin silti tehdä työni, ja kipaisin apteekista särkylääkettä. Ilmaisia lounaita ei ole - joko särkylääkkeen sivuvaikutuksena tai mahdollisesti samaan oiresarjaan kuuluen hikoilin kuin suihkulähde lopun iltapäivää ja illan. Ei kivaa. Itse asiassa helkkarin noloa ja epämukavaa.
Tänään olen enimmäkseen odotellut seuraavaa pursketta (selitys: iso juttu lähtee painoon tänään, kaikki muutkin täällä hyppii tasakäpälää eikä suinkaan riemusta...) ja koska töissä ei oikein voi nukkua / kutoa villapaitaa / lukea romaania / keksi itse lisää, olen sitten siivoillut paperikasaa (ja mä kun luulin etten printtaa juuri ikinä mitään!) ja pohtinut suhdettani tähän työntekoon.
Tämä on ehkä ensimmäinen työpaikka jonne tulo ei ole vielä kertaakaan harmittanut. OK; ei tää nyt mikään Knalli&Sateenvarjo-ministeriö ole; täällä on purskeita ja velttoilua, tyhmiä ihmisiä ja omituisia sääntöjä; mutta täällä on myös hirveän ihana käytöskulttuuri, johon kuuluu niitä naurunpyrskäyksiä, kohteliaisuutta, hymyjä ja kehumista. Rakastan sitä, että vaikka tullaan vastakkain kymmenennen kerrna samana päivänä, SILTI vielä katsahdetaan silmiin ja hymyillään ( muistan muutamankin paikan Suomessa, joissa sitä olsi pidetty joko omituisena tai iskuyrityksenä). Rakastan sitä, että toisille availlaan ovia. Rakastan sitä, että (enimmäkseen) täällä ei tarvitse olla 7h40min päivässä hirvittävän tehokas. Rakastan sitä, että työni jälki ratkaisee arvostuksen, ei se oliko sitä proopuskaa.
OK, en edelleenkään tiedä löytyykö suomenkieliselle töitä sen jälkeen kun tämä projekti loppuu; veikkaanpa, ettei tiedä kukaan muukaan - mutta senkaltaiseen epävarmuuteen töitten jatkumisesta olen NIIN tottunut, kun ei sitä pysyvää työpaikkaa ole koskaan ollut, että - en mä välitä. Tiedostan sen, ja kun lasken rahojani (hah!) aina hiukan huolettaa. Pihtailen ostoksilla edelleen, vaikka periaatteessa tällä tulotasolla ei tarvitsisi ihan halvimman päälle aina ostaa.
Suhde rahaan ei ratkaise työpaikan valintaa, jos valitsemaan pääsee; jos eteen tulee valinta jäänkö tänne vai etsiydynkö jonnekin missä saa satasen enemmän kuussa, minä jään. Kaikella kunnioituksella satasta kohtaan, mutta minä rakastan tätä ilmapiiriä. Täällä saa pukeutua kuten haluaa (kunhan on siisti), täällä saa olla yksilöllinen; saa olla epäsosiaalinen, yksikin on niin järkyttävän ujo ettei sitä kukaan koskaan näe mutta sille on löytynyt oma työhuone ja oma erikoisala ja se saa olla sellainen kuin on. Saa olla sosiaalinen ja halia kavereitaan. Saa olla ruma / vanha / homo / whatever. Ei ole järkyttävää kilpailua - kukin tekee työnsä omalla tyylillään, ja tiimi varmistaa että lopputulos on OK.
Ei ole yhtä oikeaa tapaa työskennellä. Lopputulos ratkaisee. Tämä sopii minulle.
Toki täällä on hupaisa tapa, että työpaikalla pitää oleskella vaikkei töitä olisikaan (no jos pitkään on, voi sopia ylituntien käyttämisestä vapaana) - mutta toisaalta sekään ei ole NIIN sidottua; kun mua ottaa päästä, käyn rivakalla lenkillä kesken kaiken eikä se vaivaa ketään.
Kun latinot haluaa bilettää, ne lähettää kaikille ryhmämailin että tänään sinne ja sinne, ja katso: paikalla on väkeä kuin pipoa. Mun edellisissä työpaikoissa ei kukaan ole koskaan moista yrittänyt - ja vaikka bileitä olisi suunniteltu viikkotolkulla, ei tunnelma koskaan ole ollut erityisen - tuota - riehakas ;)
Tästä purskahduksesta voisi päätellä, ettei kulttuurishokkia ole tullut. Juu ei - vielä. Kai se joskus. Saldo on työelämässäkin tukevasti plussan puolella. 20/80, luulisin. Tai 15/85. Riippuu siitä, pääseekö tänään ajoissa kotiin ;)
Toisekseen työpurskeita. Eilen kävi harvinainen lipsahdus - stressikerroin ylitti jonkin epämääräisen rajan ja sain kamalan päänsäryn. Sen lisäksi selkä meni jumiin.
Siinä tilanteessa auttaa hiukan, kun tuntee itsensä: tietää ettei kyse ole sairaudesta, eivätkä selän lihakset vaadi kahden viikon sairaslomaa tai fysioterapiaa. Minulla kun stressi purkautuu ensisijaisesti fyysisesti kipuna. Takana ovat ne nuoruusvuodet, jolloin vatsa oli kipeä. Nykyisin kipu iskee puukkona lapaluiden väliin tai puristuu ohimoon. Tällä kertaa päätin silti tehdä työni, ja kipaisin apteekista särkylääkettä. Ilmaisia lounaita ei ole - joko särkylääkkeen sivuvaikutuksena tai mahdollisesti samaan oiresarjaan kuuluen hikoilin kuin suihkulähde lopun iltapäivää ja illan. Ei kivaa. Itse asiassa helkkarin noloa ja epämukavaa.
Tänään olen enimmäkseen odotellut seuraavaa pursketta (selitys: iso juttu lähtee painoon tänään, kaikki muutkin täällä hyppii tasakäpälää eikä suinkaan riemusta...) ja koska töissä ei oikein voi nukkua / kutoa villapaitaa / lukea romaania / keksi itse lisää, olen sitten siivoillut paperikasaa (ja mä kun luulin etten printtaa juuri ikinä mitään!) ja pohtinut suhdettani tähän työntekoon.
Tämä on ehkä ensimmäinen työpaikka jonne tulo ei ole vielä kertaakaan harmittanut. OK; ei tää nyt mikään Knalli&Sateenvarjo-ministeriö ole; täällä on purskeita ja velttoilua, tyhmiä ihmisiä ja omituisia sääntöjä; mutta täällä on myös hirveän ihana käytöskulttuuri, johon kuuluu niitä naurunpyrskäyksiä, kohteliaisuutta, hymyjä ja kehumista. Rakastan sitä, että vaikka tullaan vastakkain kymmenennen kerrna samana päivänä, SILTI vielä katsahdetaan silmiin ja hymyillään ( muistan muutamankin paikan Suomessa, joissa sitä olsi pidetty joko omituisena tai iskuyrityksenä). Rakastan sitä, että toisille availlaan ovia. Rakastan sitä, että (enimmäkseen) täällä ei tarvitse olla 7h40min päivässä hirvittävän tehokas. Rakastan sitä, että työni jälki ratkaisee arvostuksen, ei se oliko sitä proopuskaa.
OK, en edelleenkään tiedä löytyykö suomenkieliselle töitä sen jälkeen kun tämä projekti loppuu; veikkaanpa, ettei tiedä kukaan muukaan - mutta senkaltaiseen epävarmuuteen töitten jatkumisesta olen NIIN tottunut, kun ei sitä pysyvää työpaikkaa ole koskaan ollut, että - en mä välitä. Tiedostan sen, ja kun lasken rahojani (hah!) aina hiukan huolettaa. Pihtailen ostoksilla edelleen, vaikka periaatteessa tällä tulotasolla ei tarvitsisi ihan halvimman päälle aina ostaa.
Suhde rahaan ei ratkaise työpaikan valintaa, jos valitsemaan pääsee; jos eteen tulee valinta jäänkö tänne vai etsiydynkö jonnekin missä saa satasen enemmän kuussa, minä jään. Kaikella kunnioituksella satasta kohtaan, mutta minä rakastan tätä ilmapiiriä. Täällä saa pukeutua kuten haluaa (kunhan on siisti), täällä saa olla yksilöllinen; saa olla epäsosiaalinen, yksikin on niin järkyttävän ujo ettei sitä kukaan koskaan näe mutta sille on löytynyt oma työhuone ja oma erikoisala ja se saa olla sellainen kuin on. Saa olla sosiaalinen ja halia kavereitaan. Saa olla ruma / vanha / homo / whatever. Ei ole järkyttävää kilpailua - kukin tekee työnsä omalla tyylillään, ja tiimi varmistaa että lopputulos on OK.
Ei ole yhtä oikeaa tapaa työskennellä. Lopputulos ratkaisee. Tämä sopii minulle.
Toki täällä on hupaisa tapa, että työpaikalla pitää oleskella vaikkei töitä olisikaan (no jos pitkään on, voi sopia ylituntien käyttämisestä vapaana) - mutta toisaalta sekään ei ole NIIN sidottua; kun mua ottaa päästä, käyn rivakalla lenkillä kesken kaiken eikä se vaivaa ketään.
Kun latinot haluaa bilettää, ne lähettää kaikille ryhmämailin että tänään sinne ja sinne, ja katso: paikalla on väkeä kuin pipoa. Mun edellisissä työpaikoissa ei kukaan ole koskaan moista yrittänyt - ja vaikka bileitä olisi suunniteltu viikkotolkulla, ei tunnelma koskaan ole ollut erityisen - tuota - riehakas ;)
Tästä purskahduksesta voisi päätellä, ettei kulttuurishokkia ole tullut. Juu ei - vielä. Kai se joskus. Saldo on työelämässäkin tukevasti plussan puolella. 20/80, luulisin. Tai 15/85. Riippuu siitä, pääseekö tänään ajoissa kotiin ;)
posted by Mari at 1:01 ip.
0 comments
