keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Ulkosuomalaisuus


Olen ollut poissa Suomesta 13 kuukautta. En kaipaa takaisin, eikä siinä mielestäni ole mitään ihmeellistä. Pidän Turusta, on monta ystävää joita kaipaan - mutta en minä Suomeen kaipaa.

Lähtiessäni ajattelin että leimani tästälähin on "ulkosuomalainen": olen syntynyt ja kasvanut Suomessa, elänyt siellä x+n vuotta (jossa x=25, ikä jonka tunnustan, ja n ne lukemattomat vuodet siihen päälle joita en keski-ikäistymiskriisiltäni kykene tunnustamaan...) puhun suomen kieltä ja niin edelleen. Ajattelin, että "ulkosuomalainen" on jotakin joka on suomalainen vaikka on ulkona siitä kulttuuripiiristä.

Tapaan harvakseltaan muita ulkosuomalaisia. Käyn kirjeenvaihtoa muutaman kanssa. Luen säännöllisesti erinäisiä ulkosuomalaisten blogeja. Luen säännöllisesti myös Saksan suomalaisten mainiota foorumia suomalaiset.de - ja niin on tässä vähitellen tullut vahvahko olo että osa ulkosuomalaisista käsittää sen toisin päin: painottaen ulko-sanaa. Niin moni on maailmalla sattumalta, kun on tullut hyvä tilaisuus tai seikkailu houkuttaa tai rakastuu ulkomaanelävään. Niin moni kaipaa Suomeen. He ovat expatriaatteja, komennusmiehiä, vaihdossa, välivuotta viettämässä, parin vuoden keikalla. Joku on asunut vuosikausia toisessa maassa, ja silti toinen jalka on edelleen Suomessa - siellä ollessa kaipaa tänne ja päinvastoin.

Olen toki suomalainen; mitäpä muutakaan? Lisäksi poden vakavanlaatuista lukkarinrakkautta outoon, mielenkiintoiseen, väheksyttyyn suomen kieleen. Käytän sitä jopa työkalunani. Se on myös harrastukseni. Moni asia Suomessa ja suomalaisissa ärsyttää (enhän muuten olisi lähtenytkään pois). Silti tunnen olevani ulkopuolinen joukossa (virtuaalisessa tai fyysisesti läsnä olevassa joukossa) jossa retostellaan mikä kaikki on Saksassa huonosti ja kaivataan Suomesta jotakin. Lähes poikkeuksetta jotakin, mitä itse en kaipaa.

Voi, kaikille pitäisi löytyä jokin maa / yhteiskunta / yhteisö, jossa tuntee voivansa hyvin; jossa suurin osa asioista rullaa mieluisasti. Ja kaikilla pitäisi olla mahdollisuus muuttaa sinne. Niin ei ole - ja monia jotka voisivat sitoo paikalleen jokin sosiaalinen side. Kuten vaikka apua tarvitsevat vanhemmat, puoliso joka ei halua lähteä, ystäväpiiri jota ilman elämä ei olisi hyvää. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vaikka kaipaankin Suomeen jääneitä ystäviä, täällä on hyvä ja onnellinen olla.

Olen kerran kokeillut väliaikaista asumista; asuin kaksi vuotta Raahessa. (Kulttuuriero Raahen ja Turun välillä on muuten huomattavasti isompi kuin kulttuuriero Suomen ja Saksan välillä.) Ymmärrän, että väliaikaisuus tuntuu pahalta, ymmärrän että moni haluaa takaisin sinne mistä lähti. Ei siinä mitään. Nyt vain on niin, että minä en tunne minkäänlaista yhteisyyttä niiden kanssa, jotka sanovat olevansa expatriaatteja; ulkona KOTImaasta. Minun kotimaani on nimittäin täällä. En halua lähteä kesälomalle Suomeen. Enkä jouluksi. Ehkä tämä on sama ero kuin siinä, että jotkut sanovat vielä nelikymppisinä menevänsä "kotiin" kun menevät vanhempiensa luokse? Siitä päivästä lähtien kun muutin äitini luota pois, olen sanonut kodiksi sitä paikkaa jossa omat kirjani ovat; ja äidin koti on äidin koti.

Tietenkin olen Suomen kansalainen, ja aion ollakin - kaksoiskansalaisuus siintää vuosien päässä; Suomen kansalaisuudesta en aio luopua. En luovu suomen kielestä, juhlin Agricolan juhlavuotta (tilasin juuri itselleni kielipoliisi-paidan, iih) ja aion pikapuoliin aloittaa jotakin niin suomalaisperinteikästä kuin ryijyn. Mutta en tunne minkäänkaltaista yhteenkuuluvuutta niiden kanssa jotka kaipaavat suomalaista virastokulttuuria (kyllä; tämänkin olen kuullut), HK:n sinistä lenkkimakkaraa (yäk!), saunaa järven rannalla (kukaan ei mainitse hyttysarmeijaa), suomalaista ruisleipää (täältä saa monia todella hyviä ruisleipiä),..

Ihan sivuhuomautus: kyllä turkulaisessa (vantaalaisessa, raahelaisessa, somerolaisessa, yläneläisessä, kuusamolaisessa,..) kesäillassa muistan läiskineeni urakalla hyttysiä sääristäni. En tiedä miksi, mutta viime kesänä täällä ei ollut käyt.kats. ikinä hyttysiä. Muutama satunnainen joskus. ja tarkoitan todellakin muutama yksilö, ei muutama parvi. Vaikka vieressä on metsä jossa on pieniä soveliaita lampia ja puroja, ja parin kilsan päässä joki.

En haluaisi sanoa olevani "ulkosuomalainen" jos se välittömästi yhdistetään niihin jotka katsovat olevansa "poissa kotoa". Haluaisin kyllä tulla yhdistetyksi niihin, jotka myös ovat suomalaista alkuperää. Mikä siis olen? Siirtolainen? Ei minua kukaan ole siirtänyt, itse tulin... Hyviä sanoja otetaan vastaan.

Tunnisteet:

11 Comments:

Blogger Saaraliini said...

Heippa Mau!
Tuolta Blogilistalta pollahdin tanne kurkkimaan. Mukava blogi!
Kavisikos Saksan suomalainen? Naa on vaikeita, tulee pian identiteetti kriisi kun koittaa pohtia mika olisi:) Minusta eras ihminen sanoi etta Finnish by birth, siina olen pitaytynyt paremman puutteessa.

3:29 ap.  
Anonymous Eeva said...

Minä taas ajattelen niin, että tämä on ainoa maa maailmassa, missä saan puhua äidinkieltäni kaupan kassalla (okei, Ruotsissa on joskus tapahtunut), saan tulla ymmärretyksi virastossa (kyllä, siinä KAMALASSA byrokraattisessa elimessä) ilman että olen ulkomaalainen idiootti (sitäkin on riittävästi kokeiltu muissa valtakunnissa), ja saan joskus jopa vitsini menemään perille. Sinä päivänä kun telon itseni ja olen hätääntyneenä sairaalassa, saan ehkä sanottua, mihin sattuu ja saatan jopa ymmärtää mitä minulle sanotaan siitä asiasta. Äidinkieli on minulle tärkeämpi loppuviimeksi kuin räntäsade.

8:01 ap.  
Blogger Pilvi said...

Mulla alkoi välittömästi soida päässä "wherever I lay my hat, thats my home"...
Mä olen aina melkein heti jokapaikassa kotonani, olin sitten missä päin mualimaa tahansa. PAITSI Hämeenlinnassa tunsin ekasta päivästä lähtien olevani väärässä paikassa, iski ns. kulttuurishokki eli varmaan juuri tuo kuvailemasi Raahe-Turku -ilmiö.

8:04 ap.  
Blogger Tuazophia said...

Mielenkiintoinen kirjoitus. Itsellä (perheellä) on harkinnassa muutto Berliiniin ja olen miettinyt kotiutumista. Olemme kyllä käyneet Berliinissä ties kuinka monta kertaa ja mitään sopeutumista en ole kokenut sinne menemisen koskaan vaatineen (paitsi tietysti kielen osalta), mutta asuminen on tietysti ihan eri asia.

Tuo "syntyjään suomalainen" on aika hauska termi. :)

9:58 ap.  
Blogger Mari said...

saaraliini: ei minulla ole identiteettikriisi, kukaan vaan ei ymmärrä minua ;)
eeva: kyllä, äidinkieli on se etanankotilo jota kannan mukanani - mitenkähän saisi nämä 80 miljoonaa opettelemaan suomea...
pilvi: onks hämeenlinnakin niin kauhea?
tuazophia: tämä saattaa olla Saksan helpoin kaupunki ulkomaalaiselle, kun täällä joka kolmas on ulkomaalainen. Toisaalta tämä on kulttuurisesti paljon lähempänä Suomea kuin vaikka... Espanja. Eli naapureilla ei juuri ole ollut sopeutumisvaikeuksia minuun ;)

12:19 ip.  
Blogger Anne said...

Kerran kun olin lähdössä Suomeen lomalle pomo jutteli, että kyllä sun on varmaan mukava mennä Suomeen kun saat puhua äidinkieltäsi joka paikassa.

Heh, ei onnistu meillä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. ;-D

1:10 ip.  
Anonymous Anna said...

Hmm, mihinköhän ryhmään minä sitten kuulun.... Viihdyn maailmalla, jo yli neljä vuotta on mennyt ja jatkoa seuraa - eikä tämä suinkaan johdu siitä, että olisin itselleni erityisen hyvin sopivassa paikassa. Itse asiassa välillä päinvastoin, Texasissa ja Yhdysvalloissa moni asiaa raivostuttaa ja saa takajaloilleen. Ehkä viihdynkin yleisemmin vaan "maailmalla" - matkustusmahdollisuudet ovat paremmat, oppii koko ajan uutta muista ihmisistä ja kulttuureista...? Kaipaan Suomea, mutta lähinnä juuri niitä ihmisiä kipeimmin. Toki muutakin - Suomen kesää (huom. niitä kauniita päiviä - näin sitä muistikin on valikoiva), Helsingin tuttuja maisemia, merielämää. Silti se ei ole tarpeeksi ajamaan takaisin kotiin ihan vielä, vaan näillä näkymin ulkosuomalaisuus tulee jatkumaan. Syyllisyyttä koen siitä, etten ole perheeni jäsenille läsnä, pelkään jotakin sattuvan - ehkä minulle sopisi hiukan Suomea lähempi sijainti, jotta pääsisin useammin käymään ja helpommin hetken mielijohteestakin.

Koti on hassu käsite - Suomi on ja tulee olemaan monella tavalla minulle "koti", kaiken alku ja juuri jossa asuu paljon rakkaita - ja toisalta ihkaoma kotini, meidän pesämme, on ihan muualla. Mieheni kanssa ensimmäinen yhteinen kotimme on täällä Texasissa - se on siis todella vahvasti meidän kotimme ja turvapaikkamme. Toisaalta koti on juuri siellä missä sydän - miksei se siis aivan luontevasti voisi olla osittain siellä missä muut rakkaat ja osittain siellä, missä minä ja mieheni kulloinkin asustamme.

Taidan pudota jonnekin välimaastoon - jaksan kaivata Suomea ja hymähdellä sinivalkoisille laseilleni mutta pitää niistä silti tiukasti kiinni, mutta en mitenkään tunne oloani kotoisaksi esim. sellaisissa expat-piireissä, joissa koko oleminen on paikallisesta typeryydestä nurkumista ja kotimaan ylistystä. Ei silloin voi kunnolla viihtyä missään, ainakaan oikeasti osana sitä kulttuuria.

Pitkäksi ja sekavaksi menee, mutta vielä sana kansallisuudesta ja kielestä - siinä kaksi asiaa joita en missään nimessä vaihda. Suomen kieli on maailman kaunein kieli, subjektiivisesti tietenkin. Sitä kieltä tahdon myös tulevien lasteni (?) puhuvan, piste. Välillä heikottaa kun kokee että oma kilei pikku hiljaa rappeutuu, vaikka sentään minäkin käytän sitä työssä. Vaan siinä toisaalta ne alkavat horjahtelut juuri kipeästi huomaa.

Mielenkiintoinen aihe, enkä minäkään osaa mitään sopivaa nimitystä ehdottaa. Ulkosuomalainen on tosin tuntunut itsestäni aivan luontevalta termiltä sen kummemitta pohtimisitta.

5:53 ip.  
Blogger Tuazophia said...

Eh, pakko vielä kommentoida. En siis epäile, että minua rasistisesti osattaisiin kohdella edes olemattoman kielitaitoni takia. Meillä vaan on Etiopiasta adoptoitu poika, joka helpommin "pistää silmään". :) Mutta minäkin olen ajatellut Berliinin olevan niin kansainvälisen, että siellä luulisi pärjäävän erilaistenkin ihmisten (toisin kuin esim. Suomessa joissain pienemmissä kaupungeissa).

7:04 ip.  
Blogger Mari said...

Mihin ihmeeseen mun kommentti on kadonnut...
Anna: pitänee polkata kieliasiasta vielä pidemmästi :)
tuazophia: uskon että isoissa kaupungeissa on helpompaa olla vieras(-maalainen, -värinen, mitä tahansa) kuin pienillä paikkakunnilla - mutta toisaalta pienessä kylässä saa helpommin tehtyä itsensä tunnetuksi. Strickerillä ( http://www.strickmuhle.blogspot.com/ ) olisi varmaan kerrottavaa pienen paikkakunnan eduista, minä vain pidän isoista kaupungeista :)

1:36 ap.  
Blogger Stricker said...

Mielenkiintoisia pointteja ja moni on tullut mieleen itsellänikin. Minä olen ollut pois Suomesta jo yli 8 vuotta enkä hirveästi sinne kaipaa ja ikävöi. Aina välillä tulee kyllä mieleen, että voisihan sitä asua varmaan taas Suomessakin, mutta kyllä täällä on mukavaa elää. Ja minä olen myös tyyppi, joka on kotona siellä, missä oma lähiperhe on.

Ja juu, kyllä maalla on mukavaa :-). Me ollaan pojan kansa koko kylässä tiedettyjä, tietenkin myös senkin takia, että ollaan täällä uusia eikä täällä aina asuneita, joita suurin osa kyläläisistä muuten on. Hyvin meidät on otettu vastaan enkä voi muutenkaan sanoa kokeneeni mitään huonoa kohtelua missään vaiheessa Saksassa asuessani.

Eikä mulle ole ollut koskaan mitään ongelmia kielenkään kanssa, mutta se johtuu tietenkin siitä, että tosi nopeasti koko perheen kieleksi tuli ympäristön kieli ... joka tosin on pojan synnyttyä muuttunut ja nyt ollaan kaksikielisiä. Minua oikeastaan enemmän harmitti aluksi pojan synnyttyä, että oli pakko alkaa puhumaan suomea, kun oli oppinut jo ajattelemaankin saksaksi :-).

9:28 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

Ihminen on itsensä missä onkin ja joutuu muuttumaan samanlaiseski kuin ne ihmiset missä asuu. Suomalaisuus jää varjoon, mutta on sydämessä kuitenkin. Kai sinne joskus pääsee takaisin, ainakin kun lapset ovat kasvaneet isoksi.

11:18 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home