Jännityskertomus jatkuu, 2. osa

Eilen siis otin kuvia kaapistani, mittasin sen, ja matkasin Helsinskiin, suureen itäiseen kaupunkiin. Asematunnelista löytyi valokuvaliike, jossa sain muistikortilta tulostutettua kuvan kaapista, 3 kpl. Harhailtuani pitkin Töölöötä puoli tuntia menin Kansallismuseoon kysymään että tiedättekö missä Museovirasto on, kun en löydä ja kartta jäi kotiin. Sain neuvot, ja kartankin. Museoihmiset on ihania.
Otin myös kuvia Helsingistä, etten unohtaisi miksi muutan pois SUomesta. Jalkakäytävillä vuorottelevat "nilkkaan asti sohjoa" -kasat ja "nilkkaan asti vettä" -kuopat. Myös hiekkakasoja ja jäätä löytyy kiitetttävästi. No, lopulta onnellinen jalankulkija saapuu märin kengin Museovirastoon.
Tiedättekö, sitä LUULISI että Museovirasto on jossakin hurmaavassa vanhassa talosessa. Ehei. Talon seinässä lukee isoin kirjaimin "sejase koulu toimi tässä talossa vuosina..." ja sittne lasioveen on hennosti präntätty pienin kirjaimin, lähes läpikuultavalla maalilla, että museovirasto. Nyin ovia aikani kunnes keksin oven sivussa soittokellon.
Siitä eteenpäin kaikki oli taas kivaa. Ystävällinen vahtimestari otti selvää, minne minun pitää mennä (ilmeisesti siellä ei ole totuttu asiakkaisiin jotka tulevat hakemaan maastavientilupaa. Kafkakosken ehdotus on siis maan tapa?) - kolmas kerros.
Jossa ystävällinen sielu antoi lomakkeen, ja vilkaisi kaapin kuvaa. Jaa, tämä onkin tällainen - kansanomainen. Ehkä sittenkin neljäs kerros on oikea paikka. Saatteli minut perille ja etsi oikean henkilön. Museoihmiset on ihania.
"Se oikea" katseli vieressä kun täytin lapun, em. kaksi museoihmistä vaihtoivat keskenään pari sanaa ja totesivat että kyllä oman tämmöisen saa viedä, tietnekin. Eikä luvasta mene edes maksua kun se on oma jne.
Minähän en ehdi odottaa, että lupa tulee postissa, kun kerran muutan jo maanantaina. Joten sain luvan tulla hakemaan lappusta huomenna. Museoihmiset on ihania.
Eilisen huominenhan on tänään, eikö niin? Tänään piti tehdä kaikkea muutakin. Onneksi Puoliso lupasi lähteä hakemaan ko. lappusta. Paitsi että 4. kerroksessa ei enää ollut ketään paikalla, koska kaikki ovat tänään jossakin muualla, eikä minun paperini ole edes vahtimestarilla. Kukaan ei tiedä mitään enkä saanut lappua. Museoihmiset ei olekaan ihania.
Päätimme siis, että menköön näin: ja jos sitten vastoin oletuksia joku alkaa syynätä kuormuria ja kitistä jotain, pyydämme kohteliaasti että Museovirastosta faksataan lupalappunen tulliin. Mitä muutakaan voimme?
Tarpeetonta kai sanoakaan, että esineen ikä ei ole tiedossa: se kenties ei ole edes 100 vuoden ikäinen, vaan vaikka 80-vuotias, jolloin koko lupaa ei tarvita.